Up spoke up spoke a mockingjay

Tekis mieli kirjottaa auringonpaisteesta, mutta kaikkihan tietää, miltä se tuntuu kevään ekana päivänä, miten se taistelee takatalven tuulia vastaan ja hymyilee. Mutta kuitenkin ajattelen, ettei kukaan ei voi kokea sitä ihan samanlaisena ku mä. Tunteet on samanlaisia, omat tuntuu niin ainutlaatuisilta ja vaalittavilta salaisuuksilta, vaikka jokaista mun kokemaa tunnekuohahdusta todistaa omassa päässään ja mielessään tuhat muutakin ihmistä. Pitäis ottaa vastaan se, kun joku sanoo "mä tiedän miltä susta tuntuu" eikä aina epäillä ja kyseenalaistaa, nostaa itteään korokkeelle jolla mun tunteet on arvokkaampia ja vaikeemminselitettäviä kuin sun. Ihmiset harvoin haluu toisille pahaa, ja monet oikeasti tietää mistä ne puhuu ja haluaa auttaa. Kaikki ajattelee, ettei kukaan ymmärrä mua, kun usein tilanne on vain se, että on liian tottunut omaan tilanteeseensa eikä edes halua, että kukaan ymmärtäisi ja auttaisi.

Ihminen haluaa olla onneton. Se on niin paljon inspiroivampaa kuin onni. Kaikki haluaa express to impress, eikä kukaan tunnu nauttivan elämästä sen itsensä vuoksi. Miksi inspiraatio on niin tärkeää, ja mitä se edes on ? Kaiken pitää tuottaa elämyksiä, ja olla inspiroivaa. Suuri ruokakauppaketju mainostaa olevansa enemmän kuin ruokakauppa, ja luultavasti tuottaa ruokakauppakokemuksia asiakkailleen, koska tavallinen kaupassakäynti ei enää riitä. Hetkessä eläminen on unohdettu, tai ainakin siinä elävä ihminen kirjoittaa inspiraatioblogia elämästään. Koska kaikkea on liikaa, on liian helppo kadota omaan päähänsä ja ajatuksiinsa, liian helppo ajatella olevansa tosi erilainen kuin kaikki muut, ajatella, että omat tarpeet on liian isoja täytettäväksi, eikä jaksaa edes yrittää. Jos aina pelkää sitä, että sattuu, luultavasti säästyy kivulta, mutta myös elämältä itseltään.

Mäkin pelkään sitä, että muhun sattuu. Mutta haluan myös uskoa elämään, ihmisiin ja avun saamiseen.

Ei se ehkä ihan noin helppoa ole, mutta se vois olla.