Whatever path we choose to take there will be highs and lows the same

Tein äsken instagram-postauksen johon kirjoitin "when all you want to do is cry, making soup might help. sometimes it does, sometimes not." Tänään se ei auttanut, enpä mä oikeesti sitä olettanutkaan, kun ruokaa tein. Viimeset päivät oon ollu enemmän tai vähemmän yksin kotona ja itkenyt. Yhtenä päivänä nousin sängystä yhteensä ehkä neljäksi tunniksi. Eilen illalla tein tapani mukaan toiveen kello 1.56, ja tällä kertaa toivoin, etten heräis tänään itkien. Tää toive onneksi toteutui. Eilen heräsin kauheaan painajaiseen, itkien. Näin painajaista aiheesta, jota pelkään alitajunnassani jatkuvasti, ja jota oon tietoisestikin miettinyt viime aikoina välillä. Ei siis pitäis kai olla edes yllättynyt.

Musta se, mitä Union J saa mut tuntemaan, on outoa ja uskomattoman vapauttavaa. Oon tottunut bändien ja artistien (lähinnä One Directionin) kohdalla siihen, että putoon tosi kovaa ja rakastun niin liikaa, että mistään ei tuu mitään. Siks onkin ihanaa, outoa ja, oikeestaan, vähän pelottavaakin, että UJ ei saa mua toivomaan että voisin repiä kaikki hiukset yksitellen päästäni, koska se sattuis vähemmän ku mitä niiden rakastaminen sattuu (kysykää keneltä tahansa hardcore-fangirliltä - tää ei oo edes kovin suurta liiottelua). Käytin termiä "they make me violently happy" kuvaamaan tuntemuksiani, ja toistaseks pysyttelen siinä. Totta kyllä, oon rakastunut JJ Hamblettiin mutta lähinnä sellasella HEART EYES EMOJI -tavalla, missä ei sinänsä oo mitään pahaa. Mun rakkaus sellasia ihmisiä kohtaan, jotka ei tiedä et mä oon olemassa, on parasta mussa, ja onhan se vähän surullista. Musta tuntuu vähän tältä, kun katon Union J:tä.

Ku vaan tuntuis tolta myös muuten. 

Oon taas vanhassa kunnon "mitäs saatanaa sitä elämällään tekis" -kriisissä, ja se tuntuu näin näppäimistölle kirjotettuna huomattavasti pienemmältä pahalta, ku miltä se päässä tuntuu. Oon koulussa, jossa oon pärjänny hyvin ja jopa suuri osa siitä on käytykin jo. Oon töissä, missä sinänsä viihdyn, ja missä oon esimiesasemassa ja missä mun toiveita kuunnellaan ja hommat hoituu joustavasti. Asun yksin, tarpeeks lähellä kotia. Oon päässy matkustamaan. Mulla ei siis kai pitäis olla "mitään vialla." Mutta mä en oo koskaan tykänny ajatuksesta, että jos mulla on jotain, mun on oltava "onnellinen" kaikesta muustakin. Mä en viihdy mun koulussa, enkä tiedä haluanko käydä sen loppuun. Koulu, johon haluaisin, on erittäin kallis ja sinne on hankala päästä. En myöskään tiedä, onko se ala edes se, jolle oikeasti haluan, ja pärjäisinkö siellä. En jaksa uskoa itteeni, enkä repiä itteeni tekemään kaikkea, mitä pitäis. Kuuntelen kaikkia lauluja, joissa menestyvät upeat naiset, jotka ei oo ollu mitään vielä 10/5/2 vuotta sitten, laulaa kuinka mun pitää vaan mennä sen unelman perään, enkä usko niitä. Miks mä en usko ? Siinähän mulla on esimerkkejä vaikka kuinka paljon: Jessie J, Rita Ora, Little Mix, Cher Lloyd… Ja nekin varmasti välillä herää itkien (vaikka naiivisti ajateltuna - miks sä itkisit jos asuisit Lontoossa, sulla ois kaikki mitä voit toivoa ja sulle vielä maksetaan siitä, että teet sitä mitä oot koko elämäs ajan halunnut tehdä. Koska maailma ja ihmismieli ei onneks toimi niin yksinkertaisesti, uskon, että myös Rita itkee joskus aamuisin, koska se ei tiedäkään, haluaako tehdä tätä aina). Joten miks se ei ois todella ok myös mulle ?

Mä voisin kirjottaa tähän kaikki mitä aion tehdä ja mitä mun pitäis tehdä, että pääsisin sinne, minne (tällä hetkellä luulen, että) haluan. Helpompaa on kuitenkin olla pyyhkimättä kyyneleitä, koska just nyt ne alkaa kuitenkin pian uudelleen. On helpompaa olla ilonen siitä, että Lou Teasdale favourited mun tweetin yks päivä, kuin oikeasti kurottaa sitä kohti, mitä miss Teasdale tekee. Kyllä ne kyyneleet kuivuu, kyllä mä löydän itsestäni tahdon, koska jos ei oo tyytyväinen, pitää tehdä muutos. Mun veli on yllättäen ollu tässä asiassa mulle jopa melkeen esikuva - se tekee tällä hetkellä kaikkensa päästäkseen kouluun, joka mahdollistais sille sen unelmien uran. Se koulu on vaan väline sille, mutta se tekee kovempaa duunia ku mitä oon koskaan nähny sen tekevän. Ihanku Danielle Peazer ois päässy National English Ballet Schooliin tekemättä duunia. Ei Lou Teasdalea otettu X Factoriin assistentiks koska se oli onnekas. Molemmat myöhemmin pääs tekemään just sitä mitä ne parhaiten osaa, just siellä missä ne haluaa. Koska ne teki aivan helvetisti töitä.

MIKS MÄ EN VOIS PÄÄSTÄ ? Oon puhunut Cher Lloydin stylistin, Union J:n stylistiassarin ja BBC Radio 1 harjottelijan (joka sai töitä sieltä) kanssa, ja kaikkien ohjeet on pohjimmiltaan samat: TEE TÖITÄ. Chase the dream. Jared Leto laulo jo ikuisuus sitten "in defence of our dreams" ja mä ajattelin et se on hyvä ajatus, mulla ei vaan ollu unelmia joita puolustaa vielä silloin. Nyt mulla ehkä on, ja mä aion antaa ihan kaiken mitä mulla on. Siinä sivussa pitää vaan elää tätä elämää myös, mikä mulla on nyt. En tiiä mihin tää postaus ois hyvä lopettaa, mut lopetettava se on, koska mulla on paljon tekemistä tänään tässä elämässä, joka tässä muodossaan on mun elettävä nyt. 

Yks päivä näytin hyvältä. Lookin nimi oli "Marry me JJ Hamblett I'm trying to hide these tears from you but actually I already bought the wedding ring". Tulee muuten huomattavasti coolimpi olo, kun vuotavat silmät ja liian isot sormukset antaa aiheen tollaselle nimelle. 

Hyvää alkanutta viikkoa teille 89 uskolliselle, jotka siellä vielä ootte. Menkää unelmienne perään, ni ehkä saan myös teistä inspiraatiota.

m xxxxx