'cause in the end what are you without me

Tänään tunsin hetken, että osaan elää. Mä haluaisin uskoa, että mun normaali olotila on onnellisuus, jonka päälle on viiime vuosien aikana laskeutunut peite, joka toisinaan puristuu kaiken ympärille liian tiukasti, jättäen liian vähän tilaa hengittää. Lontoostapaluun jälkeen toi harmaa peite on kuristanut mua jatkuvasti vaihtelevalla tukahduttavuudella. Tänään sain taisteltua siihen tunnereiän, kun olin kattomassa  siskoni vanhojentansseja. Aloin itkeä kun näin hetan. Eikä ihmekään, kun prinsessani näytti tältä:

Kuuntelen vihaista mutta lohdullista musiikkia, päätän olla iloinen ja ihmettelen etten hermostu niin paljon kun luulisin asiasta, joka oikeasti suututtaa paljon. Tiedän että mä osaan elää, ja aion taistella sen harmaan peitteen pois mun päältä. Lopullisesti. Harmaa näyttää hyvältä Hetan mekossa, mutta ei se elämän pääväriksi sovi. Mun perusiloisuus haluaa päästä taas esiin, ja mä aion päästää sen. Huomenna herään viideltä, päätän että oon iloinen ja että työpäivä on kiva, ja illalla pidän hauskaa sellasten kavereiden kanssa, joita oon nähny liian vähän. Sunnuntaina vietetään siskon kaa vähän myöhäistä synttäriä, vaikka lahjan kanssa kärsin edelleen inspiraatiopulasta - tiedän kyllä mikä se tulee olemaan ! Maanantaina nään serkkuani, ja tiistaina bailataan sisarusporukalla - nääs Hetan ja Rikun kaa. Hauskaa että on sisaruksilta tuntuvia ystäviä. Ja asioita, joita odottaa - edes pieniä. 

Breathe Carolina on Alternative Pressin kannessa. En usko että voin enää fight it - mun pojista tulee isoja. Oon ylpeä, mutta myös haikea.

Ja ainakin voin sanoa, että mä kuuntelin bc:tä ennen sua.