Oon alkanu saamaan roskapostikommentteja tähän blogiin. (Enemmän ku normi, mutta niitäpä en ookaan saanu enää aikoihin.) Lähinnä kai keikka- ja matkakertomuspäiväkirja tää blogi onkin ollut jo jonkun aikaa. Mikäpä siis olis more fitting ku kirjottaa molemmista kerralla. Boom. Reissuja oli kaks viikon sisään, teen molemmista oman postauksen.
Tasan kaks viikkoa sit oltiin Maiun kaa matkalla junassa Nottinghamiin. Junaan päädyttiin Ellie Gouldingin keikan, lempeiden 1-3 tunnin yöunien jälkeen, bussin myöhästymisen, lennon ja järkyttävään lontoolaishotelliin majoittautumisen jälkeen. Vaikka yleensä oon suunnitellu kaiken tosi hyvin, nyt kävi ns. lapsus ja meillä oli ekalle yölle hotelli sekä Lontoosta että Nottinghamista... Ei mitää järkee. Nottinghamin hotelli oli ihana, suosittelen (Ibis). Lontoon oli kauhee, en missään nimessä suosittele (Hyde Park Court Hotel).
Nottinghamissa odotti siis One Directionin keikka, johon ostettiin liput jo elokuussa, eikä tammikuuhun mennessä uskallettu ostaa matkoja koska ei uskottu että oikeesti nähään pojat. Meiän matkan teema oli "älä luota keneenkään muuhun ku poliisiin", koska kaikki neuvo meille niin vääriä reittejä esim. junalta hotellille... LOPULTA sinne kuitenkin päästiin (lukuisten "mä lähen oikeesti menee ei me sinne ikinä löydetä"-kommenttien jälkeen), ja sitten olikin jo aika vähän yrittää uskoa että oikeesti nähään pojat kohta.
Oltii vähän noloja koska molemmilla musta midimekko + pinkit hiukset. Mutta kerrankos sitä. Koko ajan jompikumpi totes joko että "mä uskon että me nähään ne" tai "ei me niitä voida oikeesti nähdä". Talsittiin kuitenkin Capital FM Nottingham -areenalle ja meiät imaistiin samantien tähän 1d-maailmaan. Selvittiin pelkillä paidoilla, joiden selkäprintti on suora kopio Paramoren Riot!ista. Lols. Meiän paikat oli semisurkeet, eka keikka mulle mis en oo kentällä ja samantien jonneki hattuhyllylle :D Mikäs siinä. Lämppärit oli ihan ok (5 Seconds of Summeria hypetetään ihan liikaa vaikkakin styfford is real) mut ei oikeesti pystyny ees keskittyy ku nii kauhuissaan koko ajan. Korvatulpat oli tarpeeseen koska 16,000 1d-fanista lähtee jonkun verran ääntä.
Leikin joskus et tässä blogissa oli joku taso näiden kuvien kaa. Ootte saattanu huomata, etten leiki enää. Plus että pimeessä ja lavavaloissa kaukaa on tosi helppo saada hyviä otoxia. Plus että miks ottaisin kuvia ku voin esim. nauttia keikasta.
You know me, emmä tosta keikasta mitään osaa sanoa. Ne kuulostaa niin törkeen hyvältä livenä (ja näyttää danG). Harry teki pari juttua jotka aiheutti "ei järkytys" kommentin (positiivinen). Itkin ku UAN alko, mut sit ärsytti ku en voinu laulaa ku itkin, sit nauruitkulauloin kunnes lopetin sekä itkemisen että nauramisen. Kiljuin ku 12-vuotias ja jorasin ja nauroin ja hymyilin vaa crazy wide. Too much love. Mun anthem eli She's not afraid huhhuh. En kestä 1D you have ruined my life. Oli nii drained fiilis ton jälkee, ja meiän keskustelu koostui lähinnä "ei", "ei vitsi", "voi järkytys" ja "harry"-kommenteista. Yritettii vähä stalkkailla mut pojat oli jo lähteny heti keikan jälkee - yllättäen, koska lähellä Lontoota ja seuraava päivä vapaa.
Seuraavana päivänä aamupalalla maitokoneen kyljessä luki Tomlinson ja kaikki oliki siitä eteenpäin alamäkeä. Jätettiin kaunis Nottingham taaksemme, paras ja pahin paikka. Paras ja pahin päivä elämässäni myös toi 16.4. Maiu nokkelana tyttönä hukkas paluumatkan junalippunsa, joten kätevästi käytti 70 lisäeuroa siihen (ed. päivänä menopaluu maksoi saman verran). Yks teema oli myös rahan tuhlaus vahingossa turhiin asioihin.
Lontoo tarjos meille onneks erittäin hyvää retail therapya ja myös shock therapya sen hotellin ansiosta. En oo ennen ollu hotellissa, jossa ei tuu suihkusta ku kylmää vettä tai jossa... Antaa olla. Ei ollu hyvä kokemus. Shoppailtiin kaikki rahat, no money no family 20 in the middle of London. Ja viel olis kaks päivää reissua edessä + Ruotsi seuraavalla viikolla... Eihän se siihen sitte jääny, vaan hiippailtiin torstaina Westfieldiin, jossa on paras hampparipaikka missä oon syöny (on se varmaan muuallakin mutta ainakin siellä - Gourmet burger kitchen. hyfr). Ostin nii hyviä juttuja tulispa kesä tai edes kevät ni pääsis käyttäänki niitä. Esim. nää kengät. NIIN HIENOT (ja Perriellä on ne myös samoin yks mekko jonka ostin)
"mun ja harryn kodin vessaan tulee tää seinä" - maiu
kuinka surullista on että yks parhaista meistä otetuista kuvista on Westfieldin vessasta ? Ei yhtään, swag
Westfieldissä käytiin tsiigaa myös Springbreakers, ei jouduttu k-18 leffaa papereita näyttää mutta ku sanoin olevani 20 sain kyllä niin järkyttyneen katseen osakseni "oh sorry you look WAY younger". cheers mate. Poppareista myös tiedusteltiin haluunko swEET OR SALTY ????? miks makee poppari on ees asia pls no
Anyway leffasta en tienny mitään paitsi että sitä hypetettiin noin kaks vuotta ennenku se tuli. Ja luulin leffajulisteen ja näyttelijäkaartin takia, et joku hömppä. Mutta joo ei tosiaa ollu kovin hömppä mutta tykkäsin yllätyksekseni ihan sikana. Menisin jopa ehkä uudelleen kattomaan. Selena Gomez oli lähinnä iso name-drop, ei mitenkään merkityksellinen mutta Vanessa! Hudgens! ja! Ashley! Benson! Vanessasta tiesin tasan HSM ja Zac Efron eli no respect, Ashleysta että on Justin Bieberin kamu. Mutta joo-o hyvät suoritukset molemmilta (ja samoin James Franco !) ja tosi kivat värit. Vähä liikaa tissejä ja turhaa tappamista (jolle kyllä saatto löytyä syy jos mietti asiaa), mutta joo. Good. Spring break forever
Last day, ja Starbucks-henkilöt ties Maiun nimen just oikein :):) Ko. Starbucks on The Langhamin vieressä, missä hengailin sillon maaliskuussa, tuli nostalgia :( Myös BBC Broadcasting house aka mon raison d'etre oli hoodeilla, joten turisteltiin vähän. Mielestäni näin Matt Edmondsonin. Oli se tai ei, ainakin oon 100 että se tuijotti mua tosi pitkään. Turtsattiin pari kuvaa ja sitten olikin aika sanoa taas kerran heipat Lontoolle ja lennellä Yo!-sushin kautta takaisin kotiin :(
En koskaan matkusta muissa vaatteissa ku näissä apparently
Kotiin tuleminen oli todella iso pettymys ja oli niin ilo että Maiu jäi mun luo vielä ekstrapäiväks. Joka koostui suremisesta ja One Directionista, eli ei eronnu normielämäpäivästä niin paljoa... Myös amisbileet mahtui päivään, käveltiin Espoossa amisviiksissä ja lippis väärinpäin, ja kun joku huus PETRI, piti tehdä amiskyykky ja tuijottaa esim. ohiajavaa autoa tiiviillä amiskatseella.
Siihen mielikuvaan onkin hyvä lopettaa. Uskomaton, jopa edellistä Maiu-reissua parempi Lontoo siis takana, tänä vuonna vielä yks edessä ja toivottavasti ens keväänä taas Miaun kanssa kiintiölontoo :) Love her, love the city, love 1D.
